Minä katson maailmaa naisen silmin ja minusta naiseus on ylpeydenaihe.
Tiedostan olevani etuoikeutettu eläessäni Suomen kaltaisessa tasa-arvon maassa, jossa saan määrätä itse omasta kehostani ja tulevaisuudestani. Olen saanut mahdollisuuden kouluttautua, työllistyä, valita parisuhteeni, valita harrastukseni sekä osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Tämä kaikki on ollut minulle mahdollista, vaikka olen vammainen ihminen.
Totisesti, vammaisuus tuo kokonaisuuteen oman twistinsä. Ilman apuvälineitä, tukitoimia ja esteetöntä ympäristöä koulunkäyntini, työssä käyntini tai arjessa suoriutumiseni olisi ollut huomattavasti vaikeampaa ja joiltain osin jopa mahdotonta.
Mutta entä jos olisin syntynyt toiseen maahan, esimerkiksi Etiopiaan, jossa naisten asema ja erityisesti vammaisten naisten asema on hyvin vaikea? Olisin todennäköisesti joutunut syrjityksi sekä sukupuoleni että vammaisuuteni vuoksi.
Moniperustainen syrjintä olisi tarkoittanut sitä, että mahdollisuuteni tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä olisivat olleet rajalliset. Koulutien aloittaminen ei olisi ollut itsestään selvää. Ja vaikka olisin päässyt kouluun, olisi koulurakennusten ja wc-tilojen sekä opetuksen ja oppimateriaalien esteellisyys sekä apuvälineiden puute voineet katkaista opintieni jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Itse asiassa kouluun kulkeminenkin olisi ollut monien esteiden takana, sillä kuljetusmahdollisuutta ei olisi ollut. Työllistyminen olisi ollut hyvin vaikeaa ilman koulutusta, itseluottamusta ja taitoja, joita vammainen tarvitsee selviytyäkseen arjessa. Toimeentulon puute olisi altistanut minut köyhyydelle, kerjäämiselle ja riippuvuuteen muista ihmisistä.
Kielteiset asenteet ja uskomukset vammaista naista kohtaan olisivat kahlinneet minut kotiin ja altistaneet minut seksuaaliselle väkivallalle, kuten raiskauksille ja sukuelinten silpomiselle. Häirintä olisi ollut minulle arkipäivää. En olisi saanut päättää omasta kehostani tai lisääntymis- ja seksuaaliterveydestäni. Oman perheen perustamisen sijaan olisin voinut tulla raskaaksi vasten tahtoani ja joutua hylätyksi. Terveyspalveluiden piiriin pääseminenkin olisi ollut epävarmaa ja täynnä esteitä.
Miksi mietin näitä asioita? Siksi, että tämä kaikki on todellista totta niin monelle kehitysmaassa elävälle vammaiselle naiselle. Miesvaltaisissa patriarkaalisissa yhteiskunnissa, jossa naisen roolina on huolehtia kodista ja perheestä, vammaiset naiset eivät saa mahdollisuutta elää ihmisarvoa kunnioittavaa, syrjinnästä vapaata ja taloudellisesti riippumatonta elämää.
Vaikka vammaisten naisten asema on länsimaissa monilta osin parempi kuin kehitysmaissa, myös epäkohtia riittää. Kehittyneen yhteiskunnan palvelut helpottavat elämää, sujuvoittavat arkea ja mahdollistavat omannäköisen elämän elämisen, mutta tästä huolimatta vammainen ihminen kohtaa elämässään paljon kielteisiä asenteita ja syrjintää. Henkinen paine on kova, koska vammainen ihminen joutuu jatkuvasti puolustamaan omia oikeuksiaan eri tilanteissa. Hän joutuu esimerkiksi ratkomaan opiskeluympäristöön liittyviä esteettömyys- ja saavutettavuusongelmia sekä todistelemaan ammattitaitoaan ja pätevyyttään työntekijänä. Vammainen äiti joutuu puolestaan todistelemaan pärjäämistään kasvattajana. Tosielämän tarinat Suomesta kertovat, että toivottuja raskauksia on terveydenhuollossa ehdotettu keskeytettäviksi. Myös avun pyytäminen lapsiarkeen on korkean kynnyksen takana, koska pelko seurauksista on valtava. Jos en pärjää lapseni kanssa, otetaanko lapsi minulta pois?
Oma identiteettini on pitkään rakentunut vammaisuuden ympärille. Opin jo varhain, että olen erilainen. Näin ympärilläni vain kaiken sen, mikä esti tai hidasti minua tekemästä asioita. Erityisen pahalta tuntui, kun minua koskeviin asiakirjoihin merkittiin määrittäväksi tekijäksi ’vaikeavammainen’. Nykyään en kuitenkaan ajattele vammaisuutta itseäni määrittävänä tekijänä vaan yhtenä lukuisista ominaisuuksistani, joka tekee minusta minut. Vammaisuuteni kautta olen oppinut katsomaan maailmaa toisesta näkökulmasta, havaitsemaan epäkohtia ja toimimaan niiden korjaamiseksi.
Olen työskennellyt Abilis-säätiössä pian neljä vuotta. Sinä aikana olen päässyt tapaamaan kehitysmaissa eläviä vammaisia naisia ja nähnyt, miten Abilis-säätiön kanavoima tuki on muuttanut heidän elämäänsä. Kiitollisuus siitä, että Abilis mahdollistaa vammaisille ihmisille paremman tulevaisuuden on käsin kosketeltavaa.
Abiliksen visiona on maailma, jossa vammaiset ihmiset ympäri maailmaa elävät ihmisarvoista elämää ja ovat yhdenvertaisia muiden kansalaisten kanssa. Jotta tämä toteutuisi, on vammaisten ihmisten tultava tietoiseksi omista oikeuksistaan ja osattava toimia niiden toteutumiseksi. Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jokainen kehitysmaissa toimiville vammaisjärjestöille myönnetty projektirahoitus on askel tätä visiota kohti.
Hanna Sundholm
Abilis-säätiön hallinnon ja viestinnän assistentti
Comentarios